Niille, joille edellisten vuosisatojen lahjoitusmaa-asiat eivät ole ennestään tuttuja, lyhyt kertaus. Lahjoitusmaa eli donaatio tarkoittaa sitä aluetta asukkaineen (talot, kylät, pitäjät), jonka hallitsija oli lahjoittanut palkkioksi suosikilleen. Lahjoitusmaaisäntä eli donataari sai periä veroja alueellaan asuvilta talonpojilta ja teettää heillä työpalveluksia. Näin itsenäiset talolliset joutuivat vuokraviljelijöiksi omille mailleen. Jo Ruotsin vallan aikaan 1600-1700 luvuilla mm. Karjalan alueita oli annettu lahjoitusmaiksi hallitsijan suosikeille. Sama tilanne jatkui kun Karjalan kannas siirtyi 1700-luvun alussa Ruotsilta Venäjän valtapiiriin. Suvannon seudun pitäjät joutuivat lahjoitusmaiksi välittömästi 1710-luvun jälkeisinä vuosina ja olivat siinä tilanteessa lähes kahden vuosisadan ajan. Donataarit vaihtuivat samoin kuin lahjoitusmaatalonpoikien sukupolvetkin, mutta perustilanne pysyi samana – talonpojat olivat maillaan vuokraviljelijöinä eli lampuoteina.

Lahjoitusmaaisäntä itse asui useimmiten Pietarissa ja hänen asettamansa tilanhoitaja toimi paikallisessa hovissa voutina ja alueellisena vallankäyttäjänä. Usein voudit olivat taustaltaan saksalaisia tai baltteja ja heidän itsevaltaiset toimintatapansa olivat vieraita paikalliselle väestölle. Pääsääntönä oli, että perityistä veroista kuului kolmasosa kruunulle ja kaksi kolmasosaa donataarille. Kohtuuttomiin verorasituksiin eivät Karjalan talonpojat sovinnolla suostuneet, olihan heillä turvanaan vanhat Ruotsin lakien mukaiset oikeudet. Niihin tukeutuen he sinnikkäästi kävivät käräjillä oikeutta epäkohtien poistamiseksi.

Uusin vaihe lahjoitusmaiden asioihin tuli, kun Ruotsin vallan alainen Suomen osa joutui Haminan rauhassa 1809 Venäjälle. Viipurin läänistä tuli venäläisen näkökulman mukainen ns Vanha Suomi. Koko Suomen alue järjestettiin hallinnollisesti yhdenmukaiseksi vuonna 1811, jolloin Vanha Suomi yhdistettiin muuhun Suomeen. Tämän jälkeen erot ja epäkohdat Vanhan Suomen lahjoitusmailla asuvien suomalaisten ja muun Suomen alueella asuvien välillä tulivat korostetusti näkyviin. Viranomaiset oikeuslaitoksissa ja keisarin kansliassa sekä Suomen hallinnossa joutuivat jatkuvasti käsittelemään lahjoitusmaiden isäntien ja talonpoikien välisiä kiistoja. Vuonna 1825 keisari Aleksanteri I määräsi perustettavaksi lahjoitusmaakomitean tavoitteena ”lahjoitusmaakysymyksen lopullinen ratkaisu”, tehtävänä laatia ehdotus maiden omistusoikeudesta.

Tähän selvitykseen koottiin 1825 Viipurin läänin lahjoitusmaa-alueilta 270 sivua käsittävä maakirja. Siihen on luetteloitu pitäjittäin ja kylittäin kantatilat ja yksittäistalot sekä lahjoitusmaatilojen vastuulliset päämiehet. Maakirjan sivuilla on Raudun kolmen donaation n 180 kantatilaa, Pyhäjärven neljään donaatioon kuuluvat n. 150 kantatilaa ja Sakkolan yhden donaation n 150 kantatilaa. Seuraavilla maakirjasivuilla esitellään nämä Pyhäjärven, Raudun, Sakkolan ja Valkjärven pitäjien lahjoitusmaatalonpoikien luettelotiedot vuoden 1825 tilanteen mukaan.