Lahjoitusmaa eli donaatio tarkoittaa tässä yhteydessä sitä aluetta (pitäjät, kylät ja talot asukkaineen), jonka hallitsija oli lahjoittanut palkkioksi suosikilleen. Lahjoitusmaan isäntä, donataari peri verot alueellaan asuvilta talonpojilta ja teetti heillä työpalveluksia. Talolliset olivat näin vuokraviljelijän asemassa asuvia lampuoteja omilla maillaan. Tästä syntyi jatkuvasti kiistoja siitä, paljonko ja minkälaisia verosuorituksia pitää maksaa ja kuka niistä päättää.

Suvannon seutujen lahjoitusmaahistoria juontaa juurensa vuosisatojen takaa. Ruotsin vallan aikaan 1600-1700 luvuilla mm. Sakkolan alueet oli lahjoitettu kuningattaren suosikeille ja korkeille virkamiehille. Sama tilanne jatkui kun Karjalan kannas siirtyi 1700 luvun alussa Ruotsilta Venäjän valtapiiriin. Keisari palkitsi suosikkejaan lahjoittamalla näille laajoja maa-alueita, joiden asukkailta he isäntävaltaa käyttäen saivat periä lisäpalkkanaan veroja ja työsuorituksia. Lahjoitusmaaisäntä itse asui tavallisesti Pietarissa ja hänen asettamansa tilanhoitaja, vouti (moisneikka, upraviteli) toimi paikallisessa hovissa alueellisena vallankäyttäjänä. Usein nämä voudit olivat taustaltaan saksalaisia tai baltteja ja heidän itsevaltaiset toimintatapansa olivat vieraita paikalliselle väestölle. Lahjoitusmaahovin kantatilaa nimitettiin myös hovileiriksi, nykykielellä vaikka ”pääkonttori”. Se sijaitsi alueen parhailla viljelypaikoilla ja töihin käytettiin lampuotien verotyöpäiviä. Pääsääntönä oli, että veroista kuului kolmasosa kruunulle ja kaksi kolmasosaa donataarille. Isännän osuuden kasvattamiseksi lahjoitusmaahovi saattoi omavaltaisesti korottaa verojen ja työsuoritusten määriä. Tähän eivät Karjalan talonpojat sovinnolla suostuneet, olihan heillä turvanaan olevat vanhat Ruotsin lakien mukaiset oikeudet, joihin tukeutuen he sinnikkäästi kävivät käräjillä oikeutta epäkohtien poistamiseksi.

Sakkolan Petäjärven lahjoitusmaiden isännät
Karjalan kannaksen jouduttua 1700 luvun alussa Venäjän vallan alaisuuteen aloitti keisari lahjoitusmaiden jakamisen uusilta voittomailta. Haluttuja alueita olivat lähellä Pietaria sijaitsevat Sakkolan, Raudun ja Pyhäjärven pitäjät. Ensimmäisten joukossa lahjamaita Sakkolasta sai keisarin oma perhepiiri. Oikeudenmukaisen verotuksen määrittelemiseksi suorittivat kruunun virkamiehet yhdessä paikallisten asukkaiden kanssa kylittäin tilojen ja talonpoikien luetteloinnin. Sakkolan alueen osalta tämä valmistui 1714.

- Jo kesäkuussa 1713 oli keisari Pietari I lahjoittanut velipuolelleen todellinen salaneuvos kreivi Ivan Aleksejevits Musin-Puskinille Viipuri-Käkisalmi tien oikealta puolelta Sakkolasta 91 tilaa, jotka muodostivat Petäjärven lahjoitusmaahovin.
- Pietari I kuoleman jälkeen Musin-Puskin joutui uuden hallitsijan epäsuosioon, menetti lahjoitusmaansa ja karkotettiin Vienanmerellä sijaitsevalle Solovetskin luostarisaarelle. Petäjärven donaatio palautettiin kruunulle ja sen verotulot menivät Pietarin ja Moskovan keisarillisten hovien ylläpitoon.
- Vallan jälleen vaihduttua Pietarissa Petäjärvi lahjoitettiin 1740 keisarinna Annan suosikille kreivi Platon Ivanovits Musin-Puskinille, jonka isä oli ollut saman hovitilan ensimmäinen isäntä.
- Pojalle kävi samoin kuin isälleen eli hän joutui uuden keisarinnan Elisabetin epäsuosioon, Petäjärven lahjoitusmaat takavarikoitiin kruunulle ja Platon Musin-Puskin sai matkapassituksen karkotusleirille Solovetskiin.
- Joulukuussa 1762 uusi keisarinna Katariina II palautti Petäjärven hovin jälleen Musin-Puskinien suvulle. Uudet omistajat edellisen poika kaartinluutnantti Ivan Platonovits Musin-Puskin ja hänen setänsä vuorikollegion presidentti Apollo Musin-Puskin saivat Petäjärven ”ikuiseksi ja perinnölliseksi”.
- Lahjoitusmaiden myynti ja vuokraus olivat tulleet luvallisiksi ja 1768 Musin-Puskinit myivät Petäjärven hovin. Uudeksi omistajaksi tuli 18 000 ruplalla elokuussa 1768 valtioneuvos Joakim von Sievers.
- Seuraava Petäjärven omistajavaihdos tapahtui 1775, kun edellisen omistajan poika Novgorodin kuvernööri Jakob Johan von Sievers myi Sakkolan lahjoitusmaa-alueet 35 000 ruplalla pietarilaiselle pankkiirille paroni Johan von Freederickszille. Tällöin Sakkolan donaatioon kuului kauppakirjan mukaan kaksi hovileiriä – Petäjärvi ja Riiska – sekä useita myllyjä, sahoja ja viinapolttimoita. Uusi omistaja oli nyt Viipurin kuvernementin suurimpia lahjoitusmaaisäntiä, sillä 1774 hänen hallintaansa oli tullut Sakkolan donaation vieressä oleva laaja Pyhäjärven Taubilan hovileiri. Omistajaperheen perinnönjaossa 1779 Sakkolan lahjoitusmaat siirtyivät Peter von Freederickszille.
- Seuraava omistustieto selviää lahjoitusmaakomitean vuoden 1825 aineistosta, missä kreivi Ivan Musin-Puskinin 3.12.1762 saaman Sakkolan pitäjän donation nykyiseksi omistajaksi on kirjattu everstiluutnantti paroni Freedrichszin perilliset.
- Viimeiset tunnetut omistajat olivat 1870-luvulla lahjoitusmaiden kaupoissa myyjinä olleet Sakkolan Saaroisten hovitilan paroni Nikolai Freedericksz ja Petäjärven valtioneuvoksetar Katarina Laskovsky.

Vuoden 1826 lahjoitusmaaukaasi

Ruotsin vallan alainen Suomen osa joutui 1808-1809 sodissa Venäjälle, jolla oli ennestään hallussaan Karjalasta Viipurin lääni eli venäläisten näkökulman mukainen ns Vanha Suomi. Koko Suomen alue järjestettiin hallinnollisesti yhdenmukaiseksi vuonna 1811, jolloin Vanha Suomi yhdistettiin muuhun Suomeen. Tämän jälkeen erot ja epäkohdat Vanhan Suomen lahjoitusmailla asuvien suomalaisten ja muun Suomen alueella asuvien välillä tulivat korostetusti esille. Viranomaiset oikeuslaitoksissa ja keisarin kansliassa sekä Suomen hallinnossa joutuivat jatkuvasti käsittelemään lahjoitusmaiden isäntien ja talonpoikien välisiä kiistoja. Vanhan Suomen talonpoikien asemaan tuli saada selvemmät pelinsäännöt ja asialle oli tehtävä jotakin.

Keisari Aleksanteri I määräsi 1825 perustettavaksi lahjoitusmaakomitean ”lahjoitusmaakysymyksen lopullinen ratkaisun” tekemiseksi. Tehtävänä oli tutkia donaatioiden maanluonto ja laatia ehdotus niiden omistusoikeudesta. Tämän perusteella tehtyyn selvitykseen liittyy oheinen vuonna 1825 kootut Sakkolan pitäjän (kreivi Ivan Musin-Puskinin 1762 saaman donaatioon kuuluvien) kylien ja talonpoikien 17 sivun maakirjaluettelo.

Komiteatyön aikana vaihtui keisari ja marraskuussa 1826 uusi valtias Nikolai I antoi lahjoitusmaaukaasin. Siinä kaikki lahjoitusmaat julistettiin donataarin omistamaksi rälssiksi ja talonpojan asemaksi vahvistettiin lampuoti eli omien maiden vuokraviljelijä. Samalla lampuoti sai 10 vuoden siirtymäajan verovelan maksuun, jonka jälkeen hän voi joko poistua vapaasti muualle tai jäädä tilalleen. Ellei velkoja ole suoritettu määräaikana ja mikäli talonpojan ja lahjoitusmaaisännän kesken ei synny yhteisymmärrystä maanomistuksesta, saa donataari häätää talonpojan tilaltaan. Lahjoitusmaatalonpojat olivat joutuneet entistä hankalampaan tilanteeseen. Hovien ja talonpoikien välillä seurasi uusia kiistoja ja kahakoita, joihin donataari haki järjestystä sotaväen kasakoiden avulla. Näissä väkivaltaisissa yhteenotoissa tapahtui jopa surmatöitä, joiden seurauksia selviteltiin vuosikausia kestäneissä oikeudenkäynneissä kuten mm Sakkolan Saaroisten Anders Revon surmatapauksessa.

Vanhan Suomen talonpojilla oli tieto heidän kuulumisestaan ns vanhan Ruotsin lain alaisuuteen. Se antoi heille rohkeutta ja uskoa asiansa oikeudenmukaiseen ratkaisuun erotuksena Venäjän lain alla olevien lahjoitusmaiden maaorjan asemassa oleviin talonpoikiin. Todetaan tässäkin yhteydessä, että Karjalan lahjoitusmaatalonpojat eivät olleet maaorjia vaan itsenäisiä lampuoteja. Useimmiten talonpojat olivat niissä häviäviä osapuolia, mutta joskus asiat päättyivät myös heidän voitokseen.

Talot ja maat talonpoikien omistukseen

Lahjoitusmaiden tulehtunut tilanne sai lopullisen ratkaisun vasta, kun Suomen säädyt 1867 keisari Aleksanteri II aikana myönsivät valtion varoja lahjoitusmaiden lunastamiseen donataareilta. Valtio osti kaikki lahjoitusmaat ja luovutti ne 39 vuoden laina-ajalla tiloilla eläneille talonpojille, jotka näin joutuivat ostamaan rahalla omat maansa. Sakkolan Saaroisten hovitila lunastettiin 1873 paroni Nikolai Freedericksziltä ja Petäjärvi valtioneuvoksetar Katarina Laskovskyltä vuosina 1878 ja 1880.

Sakkolan pitäjän sivuille on kirjattu kaikki Petäjärven lahjoitusmaahoviin kuuluneet kylät aakkosjärjestyksessä. Kylät ovat vanhan määritelmän mukaisesti Viipuri – Käkisalmi maantien oikealla puolella, joten osa Sakkolan kylistä mm Kuninkaanristi, Noisniemi ja Räihälä puuttuvat tästä luettelosta, koska ne eivät kuuluneet em lahjoitusmaihin. Sakkolan pitäjässä on luetteloitu kaikkiaan 149 kantatilaa, joilla on n 580 yksittäistaloa. Näistä verovelvollisia lahjoitusmaatalouksia/-isäntiä on runsaat 550, sillä hoville kuuluvien talojen lisäksi muutamilla talonpojilla on nimissään useampia yksittäistaloja. Lahjoitusmaatalonpoikien tilojen yhteinen vero-osuus oli n. 65 aateria.

Verovapaiksi on merkitty paitsi em. donataarin tilat myös yleismaininnalla Taipaleen kalastajat.

Maakirjan sivun tiedot vasemmalta oikealle vapaasti tulkittuina
- kunkin kylän kohdalla luetellaan juoksevalla numeroilla 1, 2, 3 jne ns vanhat kantatilat,
- seuraavana on talomerkki (1) ja murtolukuna talon hallintaosuus,
- eri talojen vastuullisten päämiesten / lahjoitusmaatalonpoikien nimet ja
- murtolukuina näiden osuudet yhteisestä veroaaterista (manttaali).

Esimerkkinä sivulla 173 Kosola (Kosela)
- kantatila 1, talomerkki (1), osuus 3/4, osakkaina yksittäistalot/päämiehet
- Abraham Eeva, osuus veroaaterista 1/3
- Anders Eeva, vero-osuus 1/4
- Johan Eeva, vero-osuus 1/4
- Lars Eeva, vero-osuus 1/6
- kantatila 2, talomerkki (1), osuus 9/32, osakkaina yksittäistalot
- Michel Touku (Tuokko), vero-osuus 2/3,
- Ignatej Fedoroff, vero 1/3
- kantatila 3, talo (1), osuus 3/16, siihen kuuluvat yksittäistalot
- Abraham Eeva, vero 1/2 aateria
- Anders Orava, vero 1/2 aateria

Huom. Vuoden 1825 lahjoitusmaaluettelon tietoja on mielenkiintoista verrata 1818 henkikirjan tietoihin, jotka ovat puhtaaksikirjoitettuna näillä samoilla Suvannon seudun sukututkijat-sivuilla. Pääosa tiedoista tukee ja täydentää toisiaan, mutta mm osuuslukuihin sisältyy myös ristiriitaisuuksia. Niille lienee vaikea löytää täysin oikeaa ratkaisua, joten tulkinta jää tutkijan omalle vastuulle.

Lähteet:
Lahjoitusmaakomitea 1825 aineisto (Kansallisarkisto)
Metsäpirtti (Kähäri),
Raudun historia (Kähäri ym),
Sakkolan historiaa (Kaasalainen),
Vanha Äyräpää II (Kähkönen),
Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1825 (Paaskoski)